Kasvio Marjat ja hedelmät
Karviainen Ribes uva-crispa

Heimo: Grossulariaceae Monikäyttöinen marja sopii hilloiksi mehuksi ja soseeksi. Piikikäs. Marjat syötäviä sellaisenaankin.

On herukoiden sukuun kuuluva marjapensas, jonka alkuperäinen esiintymisalue on Euroopassa ja Aasian länsiosissa. Pohjoismaissa karviaista tavataan viljelyjäänteenä ja viljelykarkulaisena. Karviainen on vakinainen uustulokas Suomen, Ruotsin ja Norjan keskiosiin asti ja satunnainen pohjoisempanakin.
Karviaislajikkeita on kelta- ja punamarjaisia, joiden maku on erilainen. Amerikassa ja Aasiassa on lukuisia muita karviaislajeja, joiden marjoja alkuasukkaat ovat syöneet, mutta joita ei yleensä viljellä.

Karviainen - Pohjolan viinirypäle

Karviainen on ehkä vielä vaatimattomampi ja helppohoitoisempi kuin herukat. Karviaispensaat kannattaa istuttaa puutarhan eteläsivulle, jossa ne saavat runsaasti valoa. Karviaiset ovat verraten pienilehtisiä, eivätkä pensaat kasva kovin korkeiksi, joten ne eivät juurikaan varjosta ympäristöään.
Vaikka karviaiset ovat peräisin melko karuilta kasvualueilta, ne tarvitsevat kuitenkin hyvän, ravinteikkaan maan, jotta ne tuottaisivat suuria satoja. Ne kasvavat ja pysyvät hengissä kyllä kuivissa ja karuissa rinnepaikoissakin, mutta niiden sato ja marjan koko jäävät kovin pieniksi. Tärkeää on, että maa on kuohkeaa ja ilmavaa, joten hiekan lisääminen istutusvaiheessa kasvualustaan on usein paikallaan.

Karviaiset ovat melko hidaskasvuisia, joten rikkakasveista tulee helposti ongelma. Jos ne kasvavat yli karviaispensaan, pensas alkaa ränsistyä. Sen tyvelle ei silloin tule riittävästi valoa, eivätkä uudet versot kehity. Siksi karviainen hyötyy ennen muuta tyvelle levitetystä katteesta. Muutoin karviaispensaita hoidetaan kuten herukkapensaita. Lannoitteita annetaan varovasti, mutta pensaan uusiutuminen vaatii kuitenkin säännöllistä ravinteiden lisäämistä. Leikkaustarvekin on vähäisempää kuin herukalla. Muutaman vuoden välein pensaasta on kuitenkin syytä poistaa vanhempia versoja. Samalla lannoitetaan hiukan reilummin.

Karviaisen kasvinsuojelu

Karviaisella ei ole mitään sellaisia tauteja ja tuholaisia, jotka vaatisivat kotipuutarhassa kemiallista torjuntaa. Taudeista karviaishärmä on yleisin. Sen tunnistaa marjan päällä kasvavasta ensin harmahtavasta ja myöhemmin tummanruskeasta mattomaisesta kerroksesta. Taudin aiheuttaja on härmäsieni Sphaerotheca mores-uvae. Sieni ei tunkeudu marjan sisään, mutta se tekee niistä kuitenkin käyttökelvottomia. Suomessa viljeltävät lajikkeet 'Lepaan Punainen' ja 'Hinnonmäen Keltainen' ovat melko kestäviä tälle sienitaudille. Jonain vuonna muutama marja peittyy sienirihmastoon, mutta seuraavana vuonna tautia ei näy. Tyypillistä härmäsiemlle onkin, että niiden esiintyminen vaihtelee vuosittain. Tauti vaivaa etenkin 'Hmnonmäen Keltainen' -lajiketta.

Täysin kestävä härmäsienelle on vanha pohjoisamerikkalainen vuoristokarviaislajike 'Houghton', jota usein kutsutaan vain vuoristolaiseksi. Sen sijaan nykyisin Euroopasta tuotavat lajikkeet ovat lähes poikkeuksetta härmänalttiita, ja niiden kasvattaminen vaatii vuosittaisia torjuntaruiskutuksia. Siksi näiden hankkimista kotipuutarhaan kannattaa miettiä tarkoin.
Karviaispistiäisen tekemän tuhon ovat kaikki karviaispensaiden omistajat joskus nähneet. Pistiäisen toukat syövät karviaispensaan lehdet ja jättävät jäljelle vain lehtiruodit. Marjoihin ne eivät koske. Myöhemmin kesällä, kun toukat ovat koteloituneet ja pudottautuneet maahan, pensaaseen kehittyy uudet lehdet. Lehdettömyys rasittaa pensasta, ja marjat jäävät pieniksi, mutta pensas ei siihen kuole. Seuraavana vuonna tuholainen ei ehkä ilmaannu ollenkaan. Karviaispistiäiset voi hävittää nitistämällä ne sormin tai niitä voi torjua toluvedellä.
Toisinaan karviaispensaissa näkee seitin sisään käpertyneitä lehtiä ja marjoja, joiden sisus on syöty. Tuhon on aiheuttanut karviaiskoisa. Sitäkin voi torjua toluvedellä. Karviaiskoisan tuhot rajoittuvat kuitenkin yleensä vain muutamaan marjaan.


Karviaishärmää 'Hinnonmäen Keltaisessa'. Muutama Härmäinen marja ei vielä haittaa, mutta ne kannattaa kerätä pois heti alkukesällä.

Karviaislajikkeita

Hinnonmäen Keltainen', I—IV, on vanha suomalainen lajike. Marjat ovat vihreänkeltaisia, ohutkuorisia ja makeita. Pensas jää melko matalaksi, mutta sen versot ovat pitkiä ja rentoja; niitä on helppo juurruttaa taivuttamalla.
'Lepaan Punainen', I—V, on myös vanha suomalainen lajike. Sen marjat ovat tummanpunaisia, paksukuorisia ja makeita. Pensas jää melko matalaksi ja harvaksi. Nuoret versot ovat pystyjä ja tanakoita, ja niitä on helppo juurruttaa.

(kuvassa Houghton - Lajike)


'Houghton', I—VI, on pohjoisamerikkalainen nk. vuoristokarviainen. Sen marjat ovat pieniä, tummanpunaisia, ohutkuorisia ja makeita. Sato kypsyy noin pari viikkoa myöhemmin. kuin suomalaisten lajikkeiden sato. Pensas kasvaa suureksi ja tiheäksi, ja sen versot ovat ohuita ja rentoja. Lajike on erittäin taudinkestävä.

(kuvassa lepaan punainen Lajike)

Karukka eli herukkakarviainen

Risteyttämällä herukka ja karviainen on saatu herukkakarviainen, jonka virallinen suomalainen nimi on karukka. Sen marjat kasvavat lyhyissä tertuissa, joissa on yleensä kolme marjaa. Niiden maussa on mukana molempien risteytysvanhempien marjojen makua. Karukan sadot ovat Suomessa jääneet melko pieniksi. Karukkaa tuodaan meille taimina ulkomailta, ja tarjolla on ollut lajikkeita ' Jochina', 'Jocheline', 'Jostine' ja 'Jogranda'.

herukkakarviainen

Kuten R. nigrum, mutta lehtilapa 2-5 cm leveä, 3-jakoinen, alta melkein nystytön; kukinto 2-4-kukkainen; hedelmä mustanpunainen, karvainen, siemenetön. Käyttö: Marjapensas.

R. uva-crispa L. — karviainen, Yksikotinen; 0.5-1 m; haarat pystyjä, nivelistä tavallisesti. 3-piikkisiä; kuluvan kesän kasvainranka kalju. Lehtilapa 2-5 cm leveä, 3-jakoinen, kalju tai karvainen; liuskat isohampaisia. Kukinto 1-3-kukkainen; kukat kaksineuvoisia, 10-15 mm, vaalean- tai punertavan-vihreitä; verhiö tavallisesti. karvainen; terälehdet verholehtiä pienempiä; kukkapohjus kellomainen. Hedelmä 1-2 cm, kellertävä tai punaruskea, usein karvainen. V, VI. — Tuoreissa - kosteissa, runsasravinteisissa metsissä ja niiden reunoilla, kalliokoissa; hemiboreaalinen - temperaattinen, mereinen - mantereinen. Suomessa viljelyjäänne ja -karkulainen I-VI

— var. uva-crispa
Marjat kellanvihreitä, karvaisia; karvat pehmeitä.
— var. reclinatum (L.) Berland. Marjat punaisia, kaljuja.
— var. sativum DC., R. grossularia L.
Marjat kellanvihreitä, karvaisia; karvat pehmeitä, joukossa tankeita nystykarvoja.
Käyttö: Marja- ja puistopensas.

Historiaa

Vanhin kirjallinen tieto karviaismarjasta Englannissa on hedelmäkauppiaan lasku vuodelta 1276, jolloin Edvard I:n hoviin ostettiin karviaispensaan taimia Ranskasta. Marja onkin ollut suositumpi Englannissa ja Skotlannissa kuin Ranskassa. Ranskalaisillahan ei ole ollut marjalle edes vakiintunutta nimeä. Keskiajalta 1900-luvun alkuun asti marja oli erittäin suosittu Euroopassa ja varsinkin Englannissa. Kehiteltiin eri lajikkeita, joista toiset sopivat paremmin keitettäväksi ja toiset oli jalostettu syötäväksi kypsentämättömänä jälkiruuissa.

Vuonna 1905 tuotiin Amerikasta erehdyksessä karviaishärmä-niminen sienitauti, joka tappoi koko karviaissadon Euroopasta. Tauti voitettiin risteyttämällä eurooppalainen karviainen amerikkalaisten, härmänkestävien lajien kesken. Tarkkaan ottaen nykykarviainen ei siis ole sama alkuperäinen eurooppalainen, mutta ero lienee varsin pieni. Innostus marjaan kuitenkin laantui tämän onnettomuuden myötä, eikä se ole koskaan palautunut ennalleen.

Lajikkeita

* Hinnonmäen Keltainen (on hyvä suomalainen jaloste.)
* Houghton ( on vanha pohjoisamerikkalainen lajike. Marjat ovat pieniä ja makeita.)
* Lepaan Punainen. (on myös suomalainen lajike. Se on hyvin taudinkestävä.)

Mustaherukka Ribes nigrum

Grossulariaceae-heimoon kuuluva kasvi. Mustaherukka on alkuperäinen pensas Suomen luonnossa. Sitä tapaa harvakseltaan lähes koko maasta lehtokorvista, purojen varsilta, rantalehdoista, rannikoilta ja saaristosta. Mustaherukasta voi käyttää sekä marjat että lehdet. Marjoissa on paljon C-vitamiinia 180- 200 mg/100 g Viinimarja-nimitys juontaa juurensa 1600- luvulle, jolloin munkit keksivät aloittaa viinin valmistuksen herukoiden marjoista. Luonnosta herukan löytää parhaiten, purojen varsilta, rantalehdoista, rannikoilta ja saaristosta. Niitä löytyy vielä Inarin korkeudeltakin. Mustaherukka kuuluu kauppayrtteihin.

Herukat

Satoisat ja kestävät herukat

Herukat (Ribens-suku) ovat olleet suomalaisten pihojen hyötykasveja jo noin kolmesataa vuotta. Ensiksi herukoita lienee siirrelty luonnosta talon ympärille otolisirnmille kasvupaikoille, sillä sekä puna- että mustaherukka kuuluvat luonnonvaraiseen kasvilajistoomme. Herukoita kasvatetaan yleisesti maapallon pohjoisimmilla alueilla. Etelämpänä niiden viljely on vähäistä, koska siellä menestyvät monet muut hedelmä- ja marjakasvit, ja herukoita pidetään yleensä maultaan liian happamina.
Suomessa kasvaa luonnonvaraisena pohjanpunaherukka (Ribes spicatum), jota tavataan vielä Inarinkin korkeudella. Nykyiset punaherukkalajikkeemme eivät kuitenkaan ole sen jälkeläisiä, vaan risteytyksissä on mukana myös amerikkalaista alkuperää olevaa lännenpunaherukkaa (Ribens rubrum) ja Keski-Euroopasta tuotua alppipunaherukkaa (Ribes petraeum). Nykyinen mustaherukka sen sijaan polveutunee vain yhdestä lajista (Ribens nigrum). Mustaherukka menestyy Suomessa lähes yhtä pohjoisessa kuin punaherukkakin. Punaherukan valkomarjainen muoto valkoherukka sen sijaan on talvenkestävyydeltään paljon heikompi. Se kasvaa vielä Oulun korkeudella, mutta sitä pohjoisempana se menestyy jo huonosti.

Kasvupaikka

Herukat ovat helppohoitoisimpia puutarhakasvejamme, joten niitä soisi löytyvän jokaisesta pihasta. Jos herukkapensaille on löytynyt sopiva kasvupaikka, ne menestyvät vuodesta toiseen hyvin vähällä hoidolla ja antavat silti runsaita satoja.
Herukka, kuten kaikki marja- ja hedelmäkasvit, kehittää silmuihin kukka-aiheet jo syksyllä. Siihen tarvitaan runsaasti valoa, ja siksi kasvupaikan on oltava aurinkoinen. Toisinaan näkee varjossa kasvavia, upeita, tumrnanvihreälehvästöisiä herukkapensaita, mutta marjoja niistä ei paljon löydy.
Herukat menestyvät parhaiten syvämultaisessa, hikevässä maassa, joka ei ole liian märkä, mutta ei liian kuivakaan. Märässä, huonosti salaojitetussa maassa herukan juuristo kärsii helposti hapettomuudesta, ja pensaat ränsistyvät. Herukkaa ei kannata istuttaa myöskään jyrkkään rinteeseen, koska siinä herukka kärsii varmasti aika ajoin veden puutteesta Jos marjaterttujen alimmista marjoista suurin osa varisee, ja jäljelle jäävät kypsyvät normaalia aikaisemmin, on kasvupaikka liian kuiva. Herukoilla on verraten matala juuristo, ja siksi juuriston tasainen vedensaanti on tärkeää.
Jos maa on kovin savinen, niin kuin se Suomessa hyvinusein on, sitä kannattaa kuohkeuttaa lisäämällä hiekkaa, turvetta, kuorirouhetta yms. Näin savisestakin maasta saadaan herukalle hyvä, ilmava kasvualusta.
Herukat kukkivat aikaisin keväällä, jolloin pölyttäjä-hyönteisiä on vielä verraten vähän. Kimalaiset ovat liikkeellä ensimmäisinä, koska niille riittää 10-12 °C:n lämpötila. Mesiäiset sen sijaan tarvitsevat
15—16 °C:n lämpötilan.

Kukkiva punaherukka

Punaherukka on kaunis kukkiessaan.(kuvassa)

Kimalaiset ovatkin herukoiden tärkeimmät pölyttäjät, ja mehiläisiä näkee herukkapensaassa yleensä vasta kukinnan loppupuolella. Pölyttymisen onnistumiseksi kasvupaikka ei saisi olla liian tuulinen, koska hyönteiset karttavat tällaisia paikkoja.

Taimien hankinta ja istutus

Herukoiden taimia on saatavana tervetaimina. Ne ovat hinnaltaankin verraten edullisia. Tällaiset taimet ovat luonnollisesti kaikkein puhtaimpia. Taimet myydään keväällä tai myöhään syksyllä nk. avojuurisina. Ne ovat silloin lepotilassa, ja ne on pakattu kevyesti suojapakkaukseen. Avojuuriset taimet on istutettava välittömästi pakkauksen avaamisen jälkeen, jotta juuret eivät kuivuisi. Jos maa on rakenteeltaan kovin raskasta, istutuskuoppaan kannattaa lisätä turvetta, kuorihumusta tms. Juuret levitetään istutuskuopan pohjalle ja peitellään maalla. Keväällä istutettaessa maahan lisätään samalla pieni kourallinen moniravinteista puutarhalannoitetta. Jos taimet istutetaan syksyllä, lannoittaminen jätetään kevääseen. Taimet istutetaan noin 5 cm entistä kasvusyvyyttään syvemmälle. Keväällä istutettaessa taimet typistetään heti 15—20 cm:n korkeudelta. Syksyllä istutetut taimet leikataan vasta keväällä, koska leikkaaminen heikentää aina talvenkestävyyttä.
Herukan taimia myydään usein myös nk. astiataimina. Se tarkoittaa sitä, että taimi on kasvanut ruukussa niin kauan, että se on ehtinyt juurtua siihen kunnolla. Astiataimia voidaan istuttaa koko kasvukauden ajan. Taimi poistetaan ruukusta tai muovipussista varovasti ja istutetaan paikalleen multapaakkua hajoittamatta. Kasvussa olevaa tainta ei leikata. Tarvittavat leikkaukset on tehty jo keväällä taimistossa.

Punainen hollantilainen

'Punainen Hollantilainen' on runsassatoinen. Marjat ovat kirkkaanpunaisia.(kuvassa)

Taimet voi kasvattaa itsekin

Multaaminen on yksinkertaisin ja hyvin varma tapa lisätä taimia. Se sopii erityisesti mustaherukalle ja karviaiselle. Puna-ja valkoherukka on viisainta lisätä pistokkaista. Sekä musta-herukka että
karviainen — etenkin rentokasvuiset lajikkeet — kasvattavat pitkiä, kaarevia versoja, jotka suorastaan hakeutuvat päistään maata kohden. Tällaiset versojen päät taivutetaan keväällä maahan, kiinnitetään koukulla taivekohdasta siten, että verson pää jää maanpinnan yläpuolelle. Kesän aikana toukun alla oleva versonosa juurtuu maahan. Syksyllä tai seuraavana keväänä juurtunut verso katkaistaan emotaimesta, ja uusi taimi voidaan siirtää lopulliselle kasvupaikalleen. Istutamisen jälkeen sen kaikki maanpäälliset versot typistetään parin kolmen silmun yläpuolelta. Typistetty taimi kasvaa, ja tuuheutuu nopeasti uudeksi pensaaksi. Tämä lisäystapa sopii erityisesti silloin, kun halutaan vain muutama lisätaimi.

Mustaherukka - lisäystapa

Mustaherukkaa ja karviaista voidaan lisätä kätevästi multaamalla.(livassa)

Herukat on helppo lisätä myös puutuneista pistokkaista, jotka otetaan myöhään syksyllä, kun versot ovat hyvin tuuheentuneet eli lehdet ovat jo varisemassa. Pistokkaat leikataan terveistä pensaista. Etenkin mustaherukan pistokkaita perättäessä on syytä muistella, onko pensaassa aikaisemmin näkynyt äkämäpunkkien turvottamia silmuja tai kesän aikana kuihtuneita versoja, jotka kielivät versoja vioittavista tuholaisista. Pistokasmateriaaliksi otetaan samana vuonna kasvaneita, terveitä ja voimakkaita versoja. Ne pätkitään noin 20 cm:n mittaisiksi. Maahan levitetään mustaa muovia, esimerkiksi mansikka-muovia, jonka reunat mullataan huolellisesti maahan. Pistokkaat pistellään muovin läpi maahan niin syvälle, että vain pari kolme silmua jää näkyviin muovin yläpuolelle.
Seuraavana keväänä, heti lumen sulettua, tarkistetaan onko routa liikutellut pistokkaita ylös maasta. Tarvittaessa pistokkaat painellaan tiukasti takaisin maahan. Kesän aikana muovin yläpuolella olevat silmut puhkeavat versoiksi, ja muovin alapuolelle jäävä verso juurtuu maahan. Syksyllä pistokkaasta on kehittynyt jo pikku taimi, jossa on 1—3 versoa. Taimi voidaan siirtää syksyllä tai seuraavana keväänä lopulliselle kasvupaikalleen. Se istutetaan nyt noin 10 cm syvemmälle, ja versot typistetään noin 10 cm:n korkeudelta maanpinnasta. Tällä tavoin saadaan hyvin haarautuva pensas.

Herukoiden lisääminen puutuneista pistokkaista:

4a -Pistokkaat maahan

4b - Pistokas juurtuu

4c - pistokas lopullinen istitus

4d- Valmis pensas

A. Syksyllä pistokkaat pistetään muovin läpi maahan. B. Seuraavana keväänä pistokas juurtuu ja muovin yläpuolella olevat silmut
puhkeavat versoiksi.
C. Toisena vuotena pistokas siirretään lopulliselle kasvupaikalleen. Taimi
istutetaan n. 10 cm syvempään ja versot typistetään 10-15 cm:n korkeudelta.
D. Taimesta on kasvanut monihaarainen pensas.

Istuta herukat yksittäin tai aidanteeksi

Kotipuutarhojen herukkapensaat on perinteisesti istutettu yksittäin, ja kunkin pensaan ympärille on rakennettu oma tukikehikko. Tällä tavoin pensaat saavat eniten valoa joka suunnalta, ja mistä kehittyy leveitä ja näyttäviä. Yhdestä punaherukkapensaasta saattaa saada satoa parikin sangollista ja mustaherukastakin melkein saman verran.
Jos puutarhassa on runsaasti tilaa ja pensaita istutetaan vain muutamia, yksittäisistutus saattaa edelleenkin olla paras tapa. Pensaiden istutusetäisyys toisistaan on silloin vähintään 1,5 metriä.

Toinen vaihtoehto on, että pensaat istutetaan riviin aidanteeksi, jolloin taimiväliksi jätetään 60-100 cm. Mustaherukat istutetaan tiheämpään kuin valko- ja punaherukat. Aidanteessa suurin osa pensaiden versoista hakeutuu rivin molemmille sivuille, koska siten ne saavat eniten valoa. Tukirakenteita tarvitaan nyt vain rivin pitkille sivuille ja päihin. Tällaisen aidanteen voi istuttaa esimerkiksi rajaamaan oleskelupihan hyötypihasta. Aidanneistutuksessa yhden pensaan antama sato jää luonnollisesti alhaisemmaksi kuin yksittäin kasvavan pensaan, mutta myös hoitotyöt helpottuvat. Tiheään istutetut pensaat varjostavat tehokkaasti alustansa ja vuosien mittaan rikkakasveista on yhä vähemmän haittaa. Pensasrivin alusta kannattaa peittää jollakin eloperäisellä katteella, karikkeella, ruohonsilpulla, yms. tai vaikkapa sanomalehdillä. Silloin rikkakasvit pysyvät varmasti kurissa. Lisäksi kate säilyttää maan kosteuden, ja sen alla viihtyvät myös lierot, jotka ovat elintärkeitä maan kuohkeuden säilyttämisessä. Myös nurmikon leikkaaminen aidanteen sivuilta on helpompaa kuin yksittäisten pensaiden ympäriltä.
Aidanneistutus sopii erityisen hyvin mustaherukalle, koska useimmat meillä viljeltävistä lajikkeista ovat niin rento-kasvuisia, että pensaat vaativat tukemista. Mutta myös puna-ja valkoherukkapensaat ovat näyttäviä aidanteena, ja niitä ei välttämättä tarvitse edes tukea.

Mustaherukka aidanne

Aidanteena kasvavien mustaherukka-pensaiden tukeminen.

Herukkapensaiden leikkaaminen

Herukkapensaat voidaan leikata syksyllä tai keväällä. Jos ne leikataan syksyllä, työ pitää tehdä melko varhain, mieluiten heti sadonkorjuun jälkeen, jotta leikkauspinnat ehtisivät arpeutua ennen talven tuloa.
Kevätleikkaukset pitää taas tehdä mahdollisimman aikaisin keväällä, koska herukoiden silmut puhkeavat ja lähtevät kasvuun heti kun ilma lämpenee. Keväällä leikattaessa etuna on, että pensaat ovat silloin lehdettömiä, ja versojen kunto ja leikkaustarve on helppo määrittää.

öjebyn - lajike musta herukka

'Öjebyn'-mustaherukkaaidanteeksi istutettuna. Versojen alla kulkee kannatinrima.

Ikääntyessään versot tummuvat, niiden kuori sammaloituu ja alkaa hilseillä, ja kukat ja marjat kehittyvät vain verson latvaosiin. Tässä vaiheessa verso kannattaa jo poistaa. Mustaherukoilla versot vanhenevat paljon nopeammin kuin muilla herukoilla. Mustaherukan 5-6-vuotiaat sekä puna- ja valkoherukan paria vuotta vanhemmat versot ovat yleensä poistettavia.
Mustaherukkapensaita kannattaa leikata jonkin verran joka vuosi. Poistettava verso leikataan läheltä maanrajaa. Tämä kiihdyttää uusien versojen syntyä. Täysikasvuiseen pensaaseen jätetään noin 25 voimakasta versoa. Vanhat, heikot ja liian lamoavat ja murtuneet versot poistetaan.
Puna- ja valkoherukka vaativat huomattavasti vähemmän leikkaamista. Ne voi jättää muutamaksi vuodeksi jopa täysin leikkaamatta, koska niiden versonkasvu on vähäisempää kuin mustaherukalla.
Herukkapensaat voivat kotipuutarhassa pysyä elinvoimaisina ja satoisina parikymmentäkin vuotta, jos niitä hoidetaan vuosittain.
Jos pensaat ovat olleet leikkaamatta vuosikausia ja niiden uusiutuminen on tyrehtynyt, niitä voidaan yrittää nuorentaa voimakkaalla leikkauksella. Silloin pensaasta poistetaan yhtenä vuotena yksi kolmannes ja seuraavana vuotena toinen kolmannes jne. Näin juuriston ja versojen välinen tasapaino ei häiriinny liikaa.
Jos pensaan juurakko on alkanut jo lahota, sitä ei kannata yrittää enää pelastaa nuorennusleikkauksella. Lahojuurinen pensas ei yksinkertaisesti enää jaksa tuottaa kunnon versoja, ja silloin sadotkin jäävät olemattomiksi. Tällainen pensas on tehtävänsä tehnyt, ja sen aika on joutua kompostiin. Herukoilla on pieni juurakko, joten niiden kaivaminen ylös onnistuu tavallisella pistolapiolla.
Jos herukkamaa halutaan pitää entisellä paikallaan, ei uutta pensasta pidä istuttaa aivan entisen pensaan kohdalle, koska siinä saattaa olla vielä lahoavia juuria ja maa on muutenkin väsynyt. Siirtyminen puolikin metriä sivuun entisestä istutuskohdasta auttaa jo asiaa. Uudesta taimesta kehittyy parissa kolmessa vuodessa satoa tuottava pensas, ja sadot ovat varmasti suuremmat kuin vanha ränsistynyt pensas koskaan pystyisi tuottamaan. Vanhan pensaan uusiminen on paikallaan myös sen vuoksi, että vuosien mittaan siihen on saattanut pesiytyä viruksia sekä muita tauteja ja tuholaisia.

Mustaherukka leikkaus

Mustaherukkapensas ennen leikkausta ja nuorennusleikkauksen jälkeen.

Puna ja valko herukan leikkaus

Puna- ja valko-herukkapensaista poistetaan vanhimmat oksat muutaman vuoden välein.

Ravinteiden lisääminen

Herukkapensaat ovat melko vähällä toimeen tulevia kasveja, mutta lannoittamista ei pidä kuitenkaan kokonaan unohtaa. Jos pensaista poistetaan vuosittain huomattava määrä versoja, on uutta kasvua varten annettava myös ravinteita. Komposti, tuhka, karjanlanta ym. eloperäiset lannoitteet sopivat kaikille herukoille. Jos versonkasvu on ollut heikkoa, kannattaa antaa vielä jotakin moniravinteistapuutarhalannoitetta pari kourallista isolle ja yksi pienelle pensaalle. Runsastyppisiä lannoitteita on annettava vain varoen. Lannoitteet annetaan aikaisin keväällä. Herukkapensaiden alustojen kääntämistä kovin syvältä on vältettävä, koska osa herukan juurista on melko lähellä maan pintaa. Kääntämisen sijasta on suositeltavaa käyttää erilaisia katteita, jotka pitävät rikkakasvit kurissa ja ovat muutenkin hyväksi maan rakenteelle.

Herukan kasvinsuojelu ja Tuholaiset

Herukan tuholaisista vaikein on äkämäpunkki, joka kiusaa lähinnä mustaherukkaa. Tuholaisvioituksen tunnistaa keväällä silmuista, jotka ovat turvonneet pyöreiksi pallukoiksi ja ovat vaaleampia kuin muut silmut. Ne eivät koskaan puhkea lehteen. Jos silmun halkaisee ja tarkastelee sitä hyvällä suurennuslasilla tai mikroskoopilla, sen sisällä voi nähdä kymmeniä pieniä punkkeja. Punkin elinkiertoon kuuluu, että keväällä ilman lämmetessä tarpeeksi ne nousevat silmun päälle ja siirtyvät tuulen mukana uusiin kohteisiin. Siksi herukkapensaiden punkkisyyni on tehtävä aikaisin kevättalvella, ja kaikki turvonneet silmut on kerättävä viimeistään huhtikuun loppuun mennessä. Kerätyt silmut on hävitettävä polttamalla. Punkkeja esiintyy hyvin vaihtelevasti eri vuosina. Voi mennä vuosia, että niitä ei näy ollenkaan, mutta sitten eräänä vuonna niitä on kaikkien puutarhoissa. Suurin punkin aiheuttama haitta on, että ne levittävät suonenkatovirusta. Tällöin mustaherukalta puuttuvat lehtisuonet, ja pensaan sadontuotto laskee oleellisesti. Siksi pahan punkkivuoden jälkeen kannattaa tarkkailla pensaita. Jos sadot pienentyvät huomattavasti aikaisempiin vuosiin verrattuna ja viroottisia lehtiäkin löytyy, on pensas menetetty. Viruksia ei koskaan saada pois kasvien solukoista muutoin kuin hävittämällä koko kasvi.
Herukkapensaissa näkyy kesällä usein kuihtuvia oksia. Tämän aiheuttavat todennäköisesti herukanversosääsken toukat, jotka asustavat verson sisällä. Saastuneet oksat leikataan pois heti niiden ilmaannuttua ja poltetaan.

Herukkahärmä

Herukanäkämä-punkkien vioittamia silmuja.

Puna- ja valkoherukkapensaisiin ilmaantuu usein kesällä kupruilevia lehtiä, joissa on kirkkaanpunaisia läiskiä. Kurkistus lehden alle paljastaa, ettäherukkakirvat ovat asialla. Jos niitä on hyvin runsaasti, ne saattavat liata myös marjoja, mutta muuten muutamasta kupruilevasta lehdestä ei ole haittaa. Punertavat lehdet voi kerätä pois.
Marjapensaissa näkyy usein kesän aikana käpertyviä versonpäitä ja lehtiä, toukkaisia marjoja ym. vioitusta. Tällaiset versot ja lehdet on hyvä poistaa sitä mukaa kun niitä ilmaantuu, koska niissä on aina jonkin hyönteisen toukkia, munia tai jotain muuta kehitysastetta.

Herukkakirva

Herukkakirvan vioitus näkyy lehdissä.

Kasvitaudit

Kaikki herukat ovat suhteellisen kestäviä tautien suhteen, eivätkä mitkään niiden taudeista vaadi välttämättä kemiallista torjuntaa. Siten herukat ovat todellisia kotipuutarhakasveja ja soveltuvat hyvin kasvatettavaksi täysin luonnonmukaisesti.
Herukan taudeista haitallisin on karviaishärmä. Sen aiheuttaa Sphaerotheca mors-uvae -sieni. Nimensä mukaisesti sieni esiintyy myös karviaisella. Mustaherukalla karviaishärmää on vain nuorissa latvaversoissa valkoisena härmämäisenä katteena. Jos saastunta on voimakas, versot ruskettuvat ja saattavat kuivua kokonaan. Tauti on erittäin hankala esimerkiksi Keski-Euroopassa, missä kaikki mustaherukkalajikkeet ovat sille alttiita. Meillä ainoastaan vanha 'Brödtorp'-lajike on altistunut karviaishärmälle, ja siksi se ei ole enää myynnissä. Kaikki nykyiset mustaherukkalajikkeemme ovat kestäviä tälle taudille.
Puna- ja valkoherukalla esiintyy myös karviaishärmää, mutta niillä tauti ei ole kovin haitallinen. Sen tunnistaa siitä, että marjojen pinta muuttuu himmeäksi. Tauti ei kuitenkaan pilaa marjoja käyttökelvottomiksi, eikä sitä edes huomaa, jos ei tunne tautia.
Varistetautia aiheuttaa Gloeospordiella-sieni. Tauti on melko yleinen puna- ja valkoherukalla sekä karviaisella.

Mustaherukka karviais härmää

Karviaishärmää mustaherukassa.

Taudin vaivaaman pensaan lehdet varisevat keskellä kesää. Marjat jäävät roikkumaan pensaaseen, mutta niiden kehitys keskeytyy, koska pensaan elintoiminnot heikkenevät ilman yhteyttävää lehvästöä. Tautia voi yrittää torjua leikkaamalla pois kaikki saastuneet versot ja polttamalla ne. Jos tauti kuitenkin ilmaantuu samaan pensaaseen vuodesta toiseen, pensas on syytä hävittää.
Harmaalaikkutaudin aiheuttaja on Mycosphaerella ribes -sieni. Tauti on melko yleinen puna- ja valkoherukalla. Nimensä mukaisesti se aiheuttaa harmaita laikkuja lehtiin. Luonnollisesti se rasittaa jonkin verran pensaita, koska lehtien yhteyttämispinta-ala pienenee, mutta tauti ei kuitenkaan anna aihetta minkäänlaiseen torjuntaan.
Mustaherukkapensaiden lehtien alapinnat ovat joinain syksyinä ruosteenruskeita. Tauti on nimeltään herukanvillaruoste ja sen aiheuttaja on Cronartium ribicola -sieni. Tauti on harmiton eikä siitä tarvitse välittää.

Herukkalajikkeita

Mustaherukkalajikkeet kypsymisjärjestyksessä menestymisvyöhykkeineen:
'Melalahti', IV—VII, on Kainuusta löytynyt luonnonkanta. Sitä suositellaan kasvatettavaksi Pohjois-Suomessa. Marjat ovat hyvänmakuisia eivätkä varise. Lajike on taudinkestävä. Pystykasvuinen.
'Öjebyn', I—VI, on Suomessa eniten viljelty mustaherukkalajike. Sen marjat ovat hyvänmakuisia eivätkä ne varise herkästi. Kasvutapa on melko lamoava, ja pensas vaatii tukemista.
'Ola' on uusi suomalainen jaloste, joka on tulossa myyntiin. Lajike on talvenkestävä ja satoisa.

Öjebyn - hyvä kotipuutarhaan

'Öjebyn'-mustaherukka on hyvä kotipuutarhalajike. Marjat ovat hyvänmakuisia, kypsyvät samanaikaisesti eivätkä varise.

'Mortti', I—IV on suomalainen jaloste. Sen marjat ovat paksukuorisia ja melko hyvänmakuisia, eivätkä ne varise. Pensas on pystykasvuinen, joten se ei välttämättä vaadi tukemista.

Punaherukkalajikkeet kypsymisjärjestyksessä menestymisvyöhykkeineen:

'Jonkheer van Tets', I—IV on korkea ja pystykasvuinen. Sillä on tummahkot, maukkaat marjat.
'Punaisen Hollantilaisen', I—V kasvutapa on leveä pensasmainen. Sen marjat ovat kirkkaanpunaisia.
'Rotes Wunder', I—IV on muunnos edellisestä. Pensas on pystykasvuinen ja satoisa.
'Rondon-lajikkeen, I—III, marjat ovat suuria ja hapahkoja.

Valkoherukat

"Valkea Hollantilainen', I—V, ja 'Valkea Jöterbog', I—V ovat molemmat matalakasvuisempia kuin punaherukat, ja marjat ovat vähemmän happoisia kuin punaherukalla.

Viherherukka

Joskus voi mustaherukkapensaan sisältä tai lähistöltä löytää herukan, jonka marjat ovat kypsinä kellertävänvihreitä. Tällainen luonnonoikku on syntynyt siten, että mustaherukan kukka on pölyttynyt omalla siitepölyllään. Muutama vuosi sitten Suomessa laskettiin viljelyyn vihreämarjainen herukka, joka sai lajikenimekseen "Vertti'. Sen marjat ovat oikeastaan mustaherukoita, joista puuttuvat väriaineet. Marjat ovat muutoinkin kuin miedompia 'Öjebyn'-lajikkeen marjoja; maku on miedompi ja happoa on vähemmän. Marjat ovat myös hiukan pienempiä, ja pensas jää hiukan matalammaksi ja lamoavammaksi. Vertti' on mielenkiintoinen lisä herukoiden joukkoon. Miedon makuisena se soveltuu hyvin tuorekäyttöön ja myös hillojen raaka-ameeksi. Erityisen hyvin "Vertti' sopii viinien valmistukseen, ja tähän tarkoitukseen sitä Suomessa jo viljelläänkin. Menestymisvyöhykkeet ovat I—IV.
Jonkheer van Tets lajuikkeen marjat

'Jonkheer van Tets' -lajikkeen marjat kypsyvät noin viikon verran aikaisemmin kuin
'Punaisen Hollantilaisen'. Marjat ovat tummanpunaisia ja maittavia.

Marjapuut

Puna- ja valkoherukat voidaan mainiosti kasvattaa yksirunkoisiksi pikkupuiksi. Taimesta valitaan yksi voimakas, suoraan ylöspäin kasvava verso rungoksi. Kaikki muut versot poistetaan. Runkoverson tueksi laitetaan tukeva keppi, ja verson annetaan kasvaa noin metrin korkuiseksi. Kaikki tyveltä ja rungosta puhkeavat sivuversot poistetaan heti alkuvaiheessa. Kun runko on kasvanut riittävän korkeaksi - siihen kuluu pari vuotta - sen latvuksen annetaan haaroittua. Latvaversoja voidaan taivutella vaaka-asentoon, ja myös leikkaamalla voidaan latvusta muotoilla siten, että versojen kasvu suuntautuu sivuille päin.

Valkoherukan marjat

Valkoherukan marjat ovat makeita. Ne kestävät pensaissa pitkään syksyyn.

Neljän viiden vuoden kuluessa marjapuu alkaa näyttää todella pikkupuulta. Tyveltä ja rungosta ei kasva enää versoja, ja sadon painosta marjapuun versotkin painuvat kauniisti vaaka-asentoon. Marjapuun rungon tukena on oltava jatkuvasti tukipuu, jotta rungosta tulisi suora eikä tuuli pääse taivuttelemaan raskasta latvusta. Marjapuun voi hankkia myös taimiliikkeestä; saatavana on herukka- ja karviaispuita. Näiden runko-osana käytetään yleensä kultaherukkaa, josta marjapuille saadaan suora ja tukeva runko.

Marjapuiksi kasvatettu valkoinen hollantilainen

Marjapuuksi kasvatettu 'Valkoinen Hollantilainen'. Runko on tuettava tukevalla kepillä.

Tarhaomenapuu Malus domestica

Heimo: Rosaceae Ruusukasvit Venäläinen risteytys Kukat valkoiset. Hedelmät n. 3 cm, ovaalin kartiomaisia, kirkkaanpunaisia. Maku makeahkon happoinen. Lajike on ruvenkestävä ja hyvin talvenkestävä. ANTONOVKA tunnetuimpia lajikkeitamme niin kotipuutarhoissa kuin ammattiviljelmillä.

Etusivulle
ŠAll copyright Saarinen